BRUNO & BORAT

Palasin tänne odotettua nopeemmin, kun en vaan malttanu olla julkasematta tätä postausta. Viimeistelin tän just makoillen sängyssä, kaks pientä tuhisevaa kissaa viekussa molemmin puolin. En tiiä mitään parempaa tapaa viettää sunnuntai-iltaa.

Luvassa on äärettömän pitkä teksti siitä miten me päädyttiin hankkimaan just kaks kissaa, ja miten niistä tuli meijän Bruno ja Borat. Kissavihaajat skipatkoon, muille tästä kevyttä iltalukemista, haha.

328 Mä olen aina ollu kissaihminen. Jo ennen kun mua edes oli olemassa, mun vanhemmat omisti kaks kissaa. Kun synnyin, meillä oli edelleen kaks kissaa. Mä välitin niistä ihan hirveesti. Harjailin turkkia hiusharjalla ja menin niiden viereen nukkumaan yrittäen olla yhtä pienellä kerällä. Olin tottunu siihen, että mulla on aina kotona kissa. Toinen näistä kissoista oli Murri. Ja Murri kuoli vasta 21-vuotiaana, mun ollessani ykstoista vuotias. Ja koska meillä oli aina ollu kissa, ei voitu kuvitellakaan ettei olis enää. Niimpä hankittiin jo muutaman viikon kuluessa menetystä korvaamaan kaltoinkohdellut kissasiskokset Miina ja Manta. Nää tytöt asuu mun porukoiden luona edelleen ja oon tienny aina, etten mä vois ottaa niitä mukaani muuttaessani.

Tästä siis päästäänkin siihen, miks me ollaan jo muutamia vuosia Aleksin kanssa pyöritelty päässä ajatusta kissanpennuista, ja kyllä, nimenomaan monikossa. Aleksihan oli henkeen ja vereen koiraihmisiä niin kauan, kunnes pääsi tutustuun Miinaan ja Mantaan kunnolla. Sen jälkeen me ollaankin oltu yhtä mieltä siitä mikä tai mitkä lemmikit meille tulee.


201
Kaikki mun omistamani kissat on tullu meille aikuisina, ja oon nähny niiden elinkaaren muutamasta vuodesta aina vanhuuteen asti. Kuitenkaan, en oo koskaan päässy kokeen sitä ihanaa pentuvaihetta, joten ehdoton ajatus oli se, että pentu on saatava. Jotkut ehkä muistaakin, että pistettiin tammikuussa 2014 haaveelle tuulta purjeisiin, ja ruvettiin ihan kunnolla säästään rahaa tätä haavetta varten. Laitettiin kolikoita ja seteleitä lasipurkkiin kahden vuoden ajan, ja tänä keväänä vihdoin saatiin rahoille käyttöä.

Mun porukat on aina innostanu mua siinä ajatuksessa, että hankin kaks löytökissanpentua. Tää olikin meillä ajatuksena yli vuoden verran, kunnes löyty sattumalta rotu, johon Aleksi ihastu totaalisesti. Se oli siis aivan myyty. Muistan näyttäneeni viime vuoden vappuna Allulle hauskaa instagram-kuvaa tympeennäkösestä persialaisesta kissasta serpentiiniä kaulassa. En todellakaan oottanu että siitä seurais se mitä siitä seuras. Jo kuvan nähdessään Allu vaan huudahti et "Tollanen kissa meille tulee!! Todellakin tollanen". Ja se oikeesti päätti sen sillon. Persialainen oli saatava. En kuitenkaa ottanu sitä aluks kovinaan tosissani, vaan oletin että tää on joku ohimenevä vaihe ja juttu. Mut ei. Pian meijän whatsappi-keskustelut alko täyttyyn Persialaisten kuvista, kaikki taustakuvat tietokoneilla oli Persialaisia, ja Aleksi kerto mulle Perskien hoito-ohjeita. Hetken vastustelun jälkeen mäkin aloin lämpeen ajatukselle ja mietin että miksei? Olin kyllä silti edelleen varma, että toisen pennun on oltava ihan vaan löytökissanpentu.

164Meille oli myös alusta asti selvää se, mitkä meijän tulevien kissojen nimiks tulee. Alunperinhän sain Aleksin suostuun kahteen kissanpentuun sillä ehdolla, että se saa päättää niiden nimet. Koko nimijuttu oli silti alkuun vähän vitsi, koska Aleksi nimes meijän kissat lempielokuviensa mukaan, Bruno ja Borat. Me naureskeltiin tälle yhessä ja kerrottiin kavereillekin vähän huvittuneeseen sävyyn. Jotenkin vitsistä kuitenkin tuli totta ja huomattiin, että meillä oli kissojen nimet valmiina jo kahta vuotta ennen koko kisujen hankintaa. Ja kun ne lopulta saatiin, ne nimettiin just niin kun oli vitsailtu.

Kun vihdoin saatiin yhteenmuuttosuunnitelmat alulle, alkoi myös kissojen etsintä. Oltiin koko syksyn ajan etitty sopivaa persialaisten kasvattajaa, ja vihdoin sellanen löyty. Käytiin pariin kertaan kattelemassa tän kasvattajan omia kissoja, ja kun Borat vihdoin synty, tuntu että ravattiin siellä yhtenään ihailemassa pieniä pentuja. Meijän vaavin kasvattajat on siitä niin ihania ihmisiä, että ne kerto Boratin kuulumisia jatkuvasti, halus oikeesti tutustuu meihin, ja heille oli tärkeetä löytää kissalle hyvä koti. He kävivät myös opettamassa meille ihan henkilökohtasesti miten Borat pestään. Kaikki kiitokset siis Alinan ja Jaron suuntaan.

Ja uskokaa tai älkää, mutta Brunon etsintä se vasta vaikeeta olikin... Kun meillä jo tammikuussa oli tiedossa että millanen Persialainen meille oli tulossa, ei meinannu maatiaispentua löytyä mistään. Mä kyselin kaikilta eläinsuojeluyhdistyksiltä, ja laitoin jokaisesta pienestä kisuvauvasta sähköpostia, mutta myöhästyin joka kerta... Vihdoin, vaan puoltoista viikkoa ennen meijän muuttoa, löyty Bruno. Senkin saaminen oli monen mutkan ja puhelinhaastattelujen ynnä muiden takana, mutta kaikki oli sen arvosta. Meijän ei tarvinu asua täällä kämpässä kun kolme päivää, ennenkun haettiin pieni Bruno kotiin.

357
Bruno on syntyny oletattavasti marraskuussa, joten se on nyt puolenvuoden ikänen. Se löydettiin ulkoo noin 30 kissan populaatiosta, eikä sillä ollu enää äitiä. Brunolla oli kaikki mahdolliset madot ja korvapunkit, ja sitä sekä sen sisaruksia hoidettiinkin pitkä tovi ennenkun kaikki saatiin kuntoon. Jostain syystä kaikki Brunon 6 sisarusta saatiin uusiin koteihin jo tammikuussa, mutta kukaan ei ollu huolinu Brutusta. Se tietysti on meijän onni, koska heti kun näin sen, tiesin että siitä tulee mun kissa. Enkä kyllä oo katunu hetkeekään. Se osaa olla todella raivostuttava kun se syö mun kasvit, järsii johtoja ja repii mattoja. Mutta kaikkine vikoineen se on ihan täydellinen. Se on vähän erakkoluonteinen, mutta kiintyy omiin ihmisiinsä aika vahvasti, ja se tuleekin aina mua vastaan ovelle kun saavun kotiin. Se oikeen näyttää kuinka on ikävöiny mua ja suorastaan hyppää syliin kun on niin innoissaan. Se osaa myös noutaa ja se on mitä parhain isoveli Boratille. Bruno on tosi vilkas, varsinainen taskuraketti ja sinkoilee joka suuntaan jatkuvasti, eikä osaa olla paikallaan ollenkaan. Onhan sillä tietysti hylätyille kissoille aika ominaisia tapoja. Näistä hyvä esimerkki on se, että liian aikasen vierotuksen takia se imee Boratin korvaa koska luulee saavansa siltä maitoa. Se myös pitää mua sen emona ja käyttäytyy usein ihan kun kuukauden ikänen vauvakissa. Se myös aika nopeesti muuttuu kesken leikin raapivaks ja purevaks pedoks, ja on monista vähän pelottava. Mutta just se tekee siitä mun Brunon. 

Borat on näistä kahdesta rauhallisempi ja vähän nuorempi. Me saatiin se kolmen kuukauden ikäsenä, ja ens kuussa se täyttää puol vuotta! Borat on maltillinen mutta kyllä siltä virtaa löytyy tarvittaessa ja Bruno pitää sen aika hyvin liikkeessä. Mutta yleisesti Borski on vähän laiskemman puoleinen leikkijä ja viihtyykin eniten ihmisten seurassa. Jos mä meikkaan, se nukkuu pöydällä mun vieressä. Jos mä nukun, se nukkuu mun tyynyllä naama mun naamaa vasten. Ja jos meen vessaan, se seuraa mua. Sitä ei haittaa vaikka meillä on 20 vierasta yhtäaikaa. Se vaan kiertää ihmisestä toiseen rapsutuksia kerjäämässä. Borat ei koskaan raavi eikä pure, ja se on aina kaikkien suosikki. Se on niin kiltti ja pörrönen tapaus, että kaikki rakastaa sitä. Osasyy tähän on se, mitä kasvattaja teki sen eteen, että Borat käyttäytyy näin. Sitä on sosiaalistettu pienestä asti niin toisiin eläimiin kun ihmisiinkin. Se ei oo yhtään ennakkoluulonen ja sopeutuu muutoksiin. Ei sitä tuu ees ajateltua miten iso merkitys on sillä, millasista oloista se kissa tulee. Näiden kahden välillä niiden käytöserot korostuu entisestään, koska niiden menneisyydet on niin erilaiset. Kumpaakaan en kuitenkaan vaihtais pois.

034

Kaikkein parasta on se, miten hyviä veljeksiä niistä tuli. Ne leikkii ja painii yhessä, nukkuu yhessä ja syö yhessä. Jos toinen häviää johonkin kesken leikin, alkaa hätääntyny naukuminen jota jatkuu niin kauan että toinen taas löytyy. Siks oonkin niin onnellinen siitä, että hankin nimenomaan kaks kissaa. Mä nään miten onnellisia ne on siitä että niillä on toisensa. Ja mä olen niin onnellinen että mulla on ne. Mun pieni perhe. ♥

KUN ON LIIKAA SANOTTAVAA

Sanonpahan vaan, että edellisestä postauksesta on aikaa kuus kuukautta ja 16 päivää. Se on törkeen pitkä aika, enkä voi väittää ettenkö ois miettiny sitä viittinkö tulla tänne enää ollenkaan. Toisaalta, yhtä usein on tää blogi myös pyöriny mielessä ja on tuijoteltu tyhjää tekstikenttää saamatta mitään aikaan. Monet kerrat on myös näitä legendaarisia palaamispostauksia väännetty, joten ajattelin, että ehkä jätetään tällä kertaa väliin anteekspyytelyt ja muut diipadaapat. Riittää että voin sanoa "...Ja tässä sitä taas ollaan."
 085Uusi kansio18086
Mun elämä on ollu aikamoista tän viimeset puol vuotta, ja harmittaa vähän, että te ette oo saanu kuulla niistä mitään. Mulla on kuitenkin luonnoksissa odottamassa vaikka minkämoista postausta liittyen mun "uuteen elämään", mutta sanottakoon tässä nyt niistä kaikkein isoimmat asiat:
Aleksin loppumaton armeijakin sitten loppu joulukuussa, ja nyt tuntuu ettei se siellä olis koskaan ollutkaan.

Muutettiin maaliskuun alussa vihdoin yhteen ja näin ollen lähdettiin molemmat pois äidin helmoista. Yhteiseloa on nyt takana kohta kolme kuukautta ja so good so far.

Niin ja meillä on kaks ihanaa kissanpentua täällä. Seuraava postaus tuleekin kertomaan mun pienistä vintiöistä Brunosta ja Boratista, joten jos #crazycatlady-jutut kiinnostaa, niin nyt kannattaa pysyä maisemissa.

Ja viimesenä, täytin viime viikolla kakskymmentä, joten lieneiskö aika päivittää vähän ulkoasua, vähintään esittelykuva...

Ei siinä, paljon on tapahtunu ja elämä kääntyny ihan päälaelleen näinkin lyhyessä ajassa, mutta se on vaan hyvä että kerrottavaa riittää. Luvassa on kissanpentujuttujen lisäks meijän luukun esittelyä ja kaikkee muuta sellasta minkä avulla pääsette hyppään takas kelkkaan. Koska vaikka kaikki on muuttunu, niin oikeestaan ei kuitenkaan mikään, hiustenvärikin on kolmatta vuotta sama!

VIIME KUUKAUSIEN IPHONEKUVIA

Ensinnäkin, kiitos ihan älyttömästi kaikille jotka edelliseen postaukseen kommentoi niin ihanan tsemppaavaan sävyyn. En millään uskonu saavani edes noin montaa kommenttia liittyen toiveisiin mun blogin jatkamisesta. Ne anto mulle ihan kauheesti uutta puhtia tän homman suhteen ja aattelin, että kun tässä "uudelleen" alotellaan, niin jos nyt heti alkuunsa otetaan pieni kertaus siihen mitä tän muutaman edellisen kuukauden aikana on mun elämässä tapahtunu? Lisää jokapäiväistä laiffia löytyy Instagramista (veraawi), josta monet näistäkin postauksen kuvista on napattu!

Collage3

1. Lisäsin tän kuvan tänne kahdesta syystä. Eka syy on toi Cubuksen neulemekko, se vaan on niiiin täydellinen. Vähän huono vaan töissä pidettäväks kun ei mulla oo sen kanssa mitään kivoja sukkiksia, höh. Toinen syy on toi tukka, herranjumala en muista koska mulla olis viimeks ollu noin hyvä hiuspäivä. // 2. Joo, mäkin sorruin kuukausi takaperin ostaan ton Anastasia Beverly Hillsin Contour Kitin, kun sen sai Net-A-Porterista vajaalla kolmellakympillä! En mä tota oikein vieläkään osaa mitenkään erityisen hyvin käyttää, mut en kyllä osais olla enää ilmankaan. Huikee tuote! //

collage 7 3. Erään päivän asun #details. Otettiin samasta asusta ihan ootd-kuvatkin, mutta ne ei päätyny koskaan julkaistavaks asti, haha. Huomatkaa, että taas on päällä neulemekko! // 4. Iltavuoron ainoot hyvät puolet: pitkään nukkuminen ja rauhalliset aamut. //

Collage 9  
5. Johonkin kameran muistikortille unohtunu kuva Korkeasaaresta, jossa käytiin Allun kanssa jo joskus elokuun alussa kun tarkeni hameessa ilman sukkiksia. Se oli niin ihana päivä. ♥ // 6. Perhepäivällisellä Cantina Fiestassa. Tääkin jo astetta vanhempi kuva koska tarkeni syödä ulkona. //

Collage  
7. Meitti kaupan pihassa venailemassa että isi hakee kaljaa kesken ajo-opetuksen (vitsivitsi), sillon on aikaa selfieille. Vihdoin tässä vaiheessa on teoriakoe käytynä ja enää muutamien onnistuneiden ruutuunperuutusten jälkeen inssi kutsuu. Oon kieltämättä näin puolentoista vuoden ajoharjottelun jälkeen aika ilahtunu asian etenemisestä. // 8. No vähän lisää hitaita aamuja, ei mulla muita ookkaan enää. //

Collage 8  
9. Ei vitsi kattokaa mitä löysin Prismasta muutama kuukausi sitten. Nyt mulla on kissanruokakuppi oottamassa tulevia Brûnoa ja Boratia. Ostin myös tänään kirpparilta tosi hyväkuntosen kissankuljetuslaatikonkin, mut hei... missä ne kissat on? No odottaa vielä syntymäänsä kasvattajilla, heh.  // 10. Ainon kanssa nauttimassa kauniista keltasesta maisemasta. Nyt ulkona tosin ei enää tolta näytä, ei lähellekään... //

Collage2

11. Asa - Taulu, yks viimeaikojen eniten luukutettu kipale. Tää vaan on niin täydellinen. // 12. Voi minun Miimuvauva. Jos vaan saisin ottaa Miukun mukaan omilleni muuttaessani, en hankkis uusia kissoja vaan veisin kotoa tämän. Miina on elämäni rakkaus! ♥ //

Collage5

13. Tää kuva ihan vaan siks että enää TJ36. 347 lähdettiin ja nyt Allu on sotimassa viimesiä leirejä ja tulee vihdoin joulukuussa kotiin. En vaan enää malta oottaa että tää tuska on ohi!!! // 14. Kynttiläkauden avajaiset meitsin ylähyllyllä. Kattokaa tota ihanaa tarjotinta jonka löysin alkusyksystä kirpparilta. Niin ihana. ♥ Kiinnostasko muuten ostospostaus, oon meinaan tehny vaikka mitä ostoksia niin kirppareilta kun kaupoistakin? //

Collage4

15. No taas vähän auringon ja ruskan kaipailua. Ulkona oli vaan niin nättiä vielä joku aika sitten! // 16. Ja jälleen myös vähän yksityiskohtia yhden päivän asusta. Noi kengät vaan on parhaat ikinä, en melkeen töissä enää muita käytäkkään! //

Collage6 
17. Selfie yhdeltä viime viikkoiselta päivältä töihin mennessä. // 18. Historiallinen kuva - seison bussipysäkillä menossa kohti viimestä pähkinänmyyntivuoroa. Se oli huikeeta sen kuukauden mitä siellä kerkesin oleen, mutta nyt teen kyllä ihan unelmaduunia uudessa paikassa. Vaikka no okei, ei oo urheilukaupan voittanutta vaan samalla viivalla mennään, haha. //

MITES TÄÄ MUN BLOGI?

Mä en oikeestaan edes tiiä mistä mä alottaisin. Mua ehkä vähän jännittää kirjottaa tästä aiheesta ja julkasta tää. Viimesimmästä postauksesta on melkein _kaks_ kuukautta, niinkun tekin ehkä ootte huomannu. Toi tauko taitaakin olla (melkein) pisin mitä mulla on bloggaamisesta koskaan ollutkaan, ja se on ihan oikeesti tuntunu tosi hyvältä. Vaikka onhan tää koko vuosi ollu melkein yhtä taukoo, pakko se on myöntää.

Mutta kyllä mä muistan ajan kun en joskus voinu kuvitella edes yhtä viikkoa jolloin en olis postannu. Otin kerran koneen mukaan jopa neljän päivän Barcelonan reissulle, ihan vaan siks että halusin päivittää tänne kuulumisia reaaliajassa. Mut pakkohan se on oikeesti ääneen sanoa, että kaukana on ne ajat, enkä koe vieläkään erityisesti kaivanneeni blogin pariin. Tai no tietysti aina toisinaan on tullu sellanen fiilis että "pitäskö..." mut en vaan yksinkertasesti saa koskaan avattua läppärin kantta. On niin paljon helpompaa ottaa Ipad syliin ja avata netflix yhellä napin painalluksella. Ja mitä mä oon blogeja kuitenkin taukoni aikana tullu lukeneeks, monilla tuntuu olevan sama ongelma. Monet vielä puoltoista vuotta sitten aktiiviset blogit on hiljenny, ehkä lopettanu kokonaan. Kommenttikatokin tuntuu olevan nykyään melko yleinen ilmiö blogipiireissä.

178
Kun mä vuonna 2010 alotin ensimmäisen kerran bloggaamaan, saatoin kirjottaa postauksia ilman kuvia. Tai jos laitoin kuvia, ne oli otettu tietokoneen webbikameralla keltasessa valossa. Sillon sitä tuli kirjotettua ihan vaan itelleen, enkä mä edes miettiny lukeeko tätä kukaan. Se sama into ja fiilis pysy kehittyessäkin. Järkkäri tuli mukaan kuvioihin, valokuvausharrastus alko ja muoti rupes kiinnostaan. Mutta edelleen, mä tein tätä kaikkee samalla sydämellä kun bloggausurani alkuaikoina. Muistan kun mun blogi oli ehkä oman vuorensa huipulla vuosina 2012-2013, mulla oli inspiraatioo ja paljon olinkin. Postasin lähes päivittäin, ja jokaisella postauksella oli idea ja merkitys. Niitä ei tarvinnu keksiä väkisin ja kaikki kuvat oli hyviä, ilman lavastusta tai hedelmäviipaleiden asettelua. Missä vaiheessa blogimaailmasta katos tää huolettomuus? Missä vaiheessa musta itestäni tuli niin kriittinen, että jouduin ottamaan jonkun postauksen kuvat kolmeen kertaan, eikä ne päässeet silti koskaan julkaistavaks asti? Millon bloggerin avaaminen alko enemmän ahdistaa kun rentouttaa? Ja ennen kaikkea, mihin hävis se inspiraatio ja palava halu bloggausta kohtaan?

Mua jotenkin ahdistaa edes kattella postauksia 2,5 vuoden tai jopa 3 vuoden takaa. Tuntuu, että jokainen postaus oli aidompi kuin nykyään, jokainen kuva parempi, mä kauniimpi, parempi poseeraan ja jopa parempi kuvaamaan. Mua niin ahdistaa kun tuntuu että koko blogi ja minä itte on menny vaan alaspäin näiden muutaman vuoden aikana. Kun vertaan itteäni vanhaan minään, löydän niin paljon virheitä, asioita mistä en pidä itessäni. Jotenkin tuntuu, että mä en ole enää niin hyvä, ja ettei tää blogi ole enää niin hyvä. Hävettää myöntää, mutta mä oon paininu näitten ajatusten kanssa ainakin puoli vuotta. En päivittäin, en ees viikottain, mutta aina silloin kun blogi tulee mun ajatuksiin, silloin mä mietin miks tää oli joskus niin paljon parempi. Osittain näiden ajatusten takia en oo osannu edes kaivata tätä harrastusta kamalasti. Ehkä myös siks, koska kukaan muukaan ei oo kaivannu. Nykyään uusia blogeja ilmestyy päivittäin ja kilpailu on kovaa. Jos haluaa omalle blogilleen seuraajia pitää olla tosi hyvä, aina vaan parempi ja parempi. Kun joskus avaan jonkun ihan tuoreen blogin, jossa on vaikka vaan kolme postausta, saatan ajatella; "Toikin on jo nyt mua parempi, joten miks jatkaa enää?"

Uusi kansio16
Musta on ehkä vähän surullista, että oikeesti ajattelen tälläsiä asioita. Se että vanhojen postausten lukeminen saa mut kaipaamaan elämää kolme vuotta sitten ja tekee olon kaihoisaks, ei vaan oo hyvä juttu. Blogin pitäs olla paikka joka tuottaa iloa niin kirjottajalleen kuin lukijoillekin. Se ote on kadonnu multa jo ajat sitten, ootte tekin sen varmasti huomannu. Mulla vaan kesti melkein vuoden verran myöntää se, myöntää että mun blogin parhaat vuodet on jo takana päin, ja jos joskus haluan vielä saavuttaa sen ja saavuttaa muita asioita mitä sillosesta elämästäni kaipaan, on asialle oikeesti tehtävä jotain. Mun tekis melkein mieli poistaa kaikki, jokaikinen postaus ja vaihtaa blogin nimikin ja alottaa vaan ihan alusta. Mutta mä en aio tehdä sitä vaikka kuinka toisinaan haluaisin. Kaikki mitä tänne oon kirjottanu, kaikki se kasvu henkisesti ja fyysisesti, kehittyminen kuvaajana, punasen langan ja bloggausinnon kadottaminen, ne kuuluu kaikki tänne, mun blogin historiaan. Ne toimii myös todella korkeana rimana, jonne aion vielä joskus uudestaan ylettää. Jostain on nyt vaan kuitenkin alotettava, ja mä päätin, että se uus alku on nyt.

Haluan päästä pois siitä pinnallisesta bloggaamisesta, kuvien lavastamisesta ja siitä, että mä olen vaan etäinen henkilö joka tätä blogia kirjottaa. Haluan päästä taas lähemmäs lukijoita, saavuttaa sen vuorovaikutuksen kommenteissa, kirjottaa postauksia vaan siks että rakastan tätä hommaa ja haluan. Ja ennenkaikkea, mä haluan lukee vanhoja postauksia hymyillen ja ajatella, että oon kehittyny kaikessa parempaan suuntaan. Haluun pystyä ajatteleen, että vuosi 2015 oli mun blogin huonoin vuosi, mutta sitä seuraavat parempia kun koskaan.

159
Mun blogitauko päätty N-Y-T, ja mä oon niin takas kehissä. En tiedä kauanko siihen menee ja kuinka usein mä postaan, mutta aion löytää sen kadonneen kipinän ja punasen langan. Aion olla taas yhtä ylpee mun blogista tulevaisuudessa, kun olin muutamia vuosia sitten päästessäni Indiedays Inspirationiin, tai tullessani valituks moniin suosikkiblogipostauksiin. Koska mä voin kyllä lopettaa bloggaamisen, mutta näin pitkän ajan jälkeen, bloggaaja ei koskaan lähde musta. Aina jokin tässä hommassa vetää mua puoleensa, enkä mä anna muutamien huonompien blogiaikojen pilata tätä kaikkee mitä oon tällä saavuttanu. Sitä paitsi, eikai kaikki niin huonosti voi olla? Mä teen unelmieni duunia, Aleksin vuoden kestäny armeija loppuu ihan kohta ja me päästään muuttaan yhteen. Paljon on ollu muutoksia elämässä ja paljon sellasia on edessä, joten tehdäänpä nyt muutoksia bloginkin suhteen! Niimpä mä hyppään takas bloggerin raiteille, ja toivon, että tekin löydätte uudestaan tänne lukeen mun juttuja!  

Jos teitä on siellä vielä, ilmottakaa itestänne ja kertokaa mitä te toivotte tältä "uudelta" blogilta ja uudelta multa!