Ajatuksia tulevaisuudesta

Täällä ollaan taas, pienen tauon jälkeen. Syksy lähenee kokoajan ja oon huomannu sen pimeistä ja sateisista päivistä, mitkä ei oo kauheesti inspiroinu kuvaamaan. Siihen päälle vielä reilu viikon kuume ja kipeilyputki, niin on postaustauko taattu. Mutta nyt oon taas koneen ääressä ja luonnoksissa oottaa pari mukavaa postauksen alkua. Paljon juttua tulossa mm. mun hiustenhoidosta ja viime aikaisista ostoksista. Toiveitakin saa heittää jos haluu nähdä jotain tiettyä!

Päätin tällä kertaa tulla takas jälleen oikeen ryminällä ja vähän erikoisemmalla, pohdiskelevammalla tekstillä. Harvemmin täällä kirjotan mitään kauheen syvällistä, mutta nyt tuntuu siltä että on sen aika kun päässä aivot heittää kuperkeikkaa ja ajatukset vaeltelee miten sattuu. Aiheena on nimittäin tulevaisuus; mitä mä aion tulevaisuudessa tehdä, minne päädyn, missä asun? Oon jo pitkään pohtinu kirjottaisinko tästä asiasta blogin puolelle vai enkö. Nyt kuitenkin asiaa päässäni puoltoista viikkoo pyöriteltyäni, aattelin vihdoin avata ajatuksia tännekin ja toivon että osaatte arvostaa sitä, että avaan kerrankin itteeni ja elämääni täällä vähän enemmän.

Collage



Syksy alkaa olla jo aika pitkällä ja Aleksin armeija lähenee uhkaavasti lähenemistään. Kun vuosi sitten pohdittiin lähteekö se kesällä vai vasta talvella, tuntu tammikuu 2015 turvalliselta ajatukselta. "Siihen on niin pitkä aika" me molemmat aateltiin ilman sen kummempaa stressiä. Nyt me kuitenkin ollaan ymmärretty kuinka lähellä tää ajankohta oikeesti on. Siihen on enää jotain satakakskyt päivää, tai jotain, oikeesti niiiin vähän. Onneks luvassa on luultavasti korkeintaan puolenvuoden nakki terveydellisten syiden takia, joten en joudu kauheen kauaa paremmasta puoliskostani erossa oleen. Pitkältä ajalta se varmasti tuntuu, sitä en kiellä, mut koitan ajatella mahdollisimman positiivisesti.

Syy miks otin tän asian esille, oli se että me ollaan nyt kokolailla vuoden verran puhuttu että; "Sitten kun Allu tulee armeijasta me muutetaan yhteen". Me ollaan vaan toistettu tota lausetta sen kummempia ajattelematta ja miettimättä. Nyt kun oikeesti alkaa olla alle vuoden päässä se The hetki kun me muutettas yhteen, ollaan alettu miettiin onko se mahollista. Ei sitä oo aiemmin osannu ees aatella, se on pikemminkin ollu kaukanen tulevaisuudenhaave, joten sen realistusuudesta ei oo tarvinnu murehtia. Ei ennenku tajusin tän asian oikeesti. 

Jos mun pitäs miettiä missä mä nään itteni vuoden päästä, mä toivon todellakin että asutaan Aleksin kanssa omassa kämpässä kahen pienen kissanpennun kanssa. Mutta onks se realistista? Allu aikoo ainakin jatkaa opiskelua intin jälkeen, mä taas en oo tätäkään asiaa ajatellu. Mitä mä haluan tehdä?

019

Oon miettiny monia vaihtoehtoja, kun koulukin alkaa läheneen loppuaan ja viimestä vuotta viedään. Toisaalta opiskeleminen kiinnostais, haluisin opiskella tradenomiks ihan vaan täällä Hämeenlinassa. Toisaalta ehkä salaa haluisin opiskella valokuvausta Tampereella, mut en kuitenkaan oo varma. En oo uskaltanu haaveilla ees valokuvaukseen liittyvästä koulusta koska oon aina ollu rimanalittaja. Oon kuullu miten vaikeeta on päästä opiskeleen valokuvausta ja samontein oon vaan aina antanu asian olla. En oo ikinä ollu hyvä koulussa, opokin yläasteella sano mulle suoraan ettei mun kannata mennä lukioon, et en mä pärjää siellä. Joku juttu siinä valokuvauksessa kuitenkin saa mut palaan tohon asiaan aina vaan uudestaan. Oon taas alkanu harkitteen sitä. Toisinaan se tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, toisinaan oon ihan et ei. Tykkään kyllä Tampereesta kaupunkina, mut oon vähän tällänen kotikaupungin tyttö ja ajatus toiselle paikkakunnalle muuttamisesta ei houkuttele. Kaikenlisäks Aleksi haluaa asuu ja opiskella Hämeenlinnassa ja sillä on aika selkeet suunnitelmat jatkon suhteen. Mä kunnioitan sitä. Ja rehellisesti sanottuna, mäkin oon jo niin kauan oottanu sitä et päästään kunnolla alottaan yhteinen elämä ja kaikkee, että tää asia painaa mulla vaakakupissa enemmän. Oon yhä enemmän kallistunu siihen vaihtoehtoon et jatkan valokuvausta harrastuksena ja myöhemmin pienenä sivuammattina toiminimen kera ja sitten joskus jos opiskelu kiinnostaa enemmän, haen sinne kouluun. Miks kaikki päätökset pitäs tehä nyt? Mulla ei oo mikään kiire mihinkään. 

Onneks joistain asioista voi olla varma. Sen mä oon ainakin päättäny, että aion pitää vähintään yhden välivuoden ennenkun jatkan opiskelua, jos jatkan. Valmistun (toivonmukaan) ihan hyvillä papereilla, joilla luultavasti työllistyn ihan kivasti muutaman vuoden ilman sen ihmeempiä jatkokoulutuksia. En oo koskaan ollu mikään innokas opiskelija, joten näin reilun 11 vuoden jälkeen alkaa koulu maistua puulta.

Myös se että kävisin vuoden pari töissä Aleksin opiskellessa, edesauttais meitä tän yhteenmuuttosuunnitelman kanssa. Musta jotenkin tuntuu et se on tällä hetkellä mun tärkein asia minkä haluun hyvälle alulle. Oon ollu viimeset puol vuotta niin kauheessa oman kämpän sisustuskuumeessa, että tälle ei loppua näy, haha. Toisaalta mua pelottaa ajatus omilleen muutosta, toisaalta ootan sitä innoissani. Onneks asia ei oo vielä kuitenkaan niiin ajankohtanen että mun pitäs mitään ratkasevia päätöksiä tehdä, lähinnä vaan pyörittelen ajatuksia päässäni. Siks ajattelinkin kysyä teiltä, kuinka vanhoina te muutitte pois kotoo ja millasia ajatuksia se teissä herätti? Entä välivuoden pitäminen, onko kukaan teistä päätyny sellaseen ratkasuun?

034 Mun elämässä on nyt muutenkin isoja sivuja kääntymässä. En oo enää vikellyksen maajoukkueessa, en tiedä aionko enää myöhemmin edes hakea. Sen suhteen mulla on menossa nyt välivuosi, tosin ei täysin omasta tahdostani. Mulla vaan oli sellanen tilanne etten koko kesänä päässy kilpailemaan, jolloinka mulla ei ollu näyttöö maajoukkuehaussa, enkä pistäny hakemusta ees eteenpäin. Hetken se kirpas, mut nyt on alkanu tuntuun että tää tekee mulle hyvää ja on hyvä aika miettiä miten mä aion tästä edetä. 

Toivon että voin jatkaa Suomessa kilpailemista, mutta oonko mä enää valmis maajoukkueeseen, siihen kurinalaisuuteen, leireihin, kuntotesteihin? En usko, varsinkin kun ajattelen ens vuotta. Uudet maajoukkuehaut on tasan vuoden päästä, joten sillonhan mun elämä on aika erilainen. Saatan asua omassa kämpässä, saatan ettiä sellasta, käyn töissä, ehkä opiskelen? Joka tapauksessa, tiiän nyt jo että mulla ei vuoden päästä oo niin paljon aikaa kun nyt, vaikka tälläkin hetkellä se tuntuu olevan kortilla. Siks en osaa oikeen tehä ratkasua senkään suhteen alanko valmentaan omaa alkeisryhmää. Toisaalta se kuulostaa tosi kivalta ja ois hienoo valmentaa ihan ite, ihan omia junioreita. Mut se sitoutuminen saa palan nouseen mun kurkkuun. Jos mulla ei oo aikaa maajoukkueelle ens vuonna, miten mulla on omalle vikellysryhmällekkään aikaa? Koska jos mä sen otan, mun on sitouduttava siihen ja sen pitämiseen, niitten lasten oppiminen on mun vastuulla... Se kuulostaa aika hurjalta. Kaikki asiat on nyt vaan jotenkin niin isoja, niitä on niin paljon, enkä osaa tehä päätöksiä. En oo ollu koskaan hyvä siinä, nyt se vaan tuntuu entistä vaikeemmalta.

Oon siis aika suurten kysymysten äärellä ollu viime aikoina ja lisää päänvaivaa on tulossa, esimerkiks työpaikan suhteen. Tätä asiaa avaan kuitenkin sitten vasta lisää kun homma on ajankohtanen. Annettakoon anteeks siis mulle tää hieman postausten kannalta hiljasempi syksy, eiköhän kaikki palaudu pikkuhiljaa raiteilleen. On vaan pakko sanoo, että kyllä tää aikuistuminen on vaikeeta. 

14 kommenttia:

  1. Hei,
    Mun oli aivan pakko kommentoida kun suuria kysymyksii oot miettiny ja suuret kysymykset kuuluu tähän aikuistumiseen ja siihen että ottaa huomioon myös muut.Mutta tärkeintä olisi se että katsot peiliin ja näät itsesi. Kysyt nyt itseltä mikä on sun unelma,sun haave. Tuo valokuvaaminen ja pyrkiä siihen olisi varmaan sun juttu. Unelmia kannattaa olla ja niihin suosittelen kurkottaa. Tietysti varmasti vaikeaa on toteuttaa jos toinen on vieressä ja tietysti ajattelee myös sitäkin. Ymmärrän. Mutta pää asia on elämässä että saa tehtyä sitä mitä itse haluaa riippumatta mitä toiset sanoo. Luottaa siihen omaan ajatukseen ja sydämmeen. Mutta vaikka lykkäisit ja pitäisit sen välivuoden on ok. Niin mäkin teen tällä hetkellä. Saa ajatuksii kasaa ja toteuttaa siinä samalla joitain unelmia/haaveita. Ja niinkun tyhmältä ja ärsyttävältä kuullostaakin niin lause "olet nuori,ehdit vielä tehä vaik mitä" niin toisaalta joo oikees on toi,mut toisaalta taas ei. Oma kohtasesti voin sanoa että omapää pitää,pitää ja unelmii kohti kannattaa yrittää vaik siihen menis monta hakupaperii,monta kyyneltä,monta raivo kohtausta...Ei kannata antaa periksi. Suosittelen yrittämään hakea valokuvauslinjalle ja jos ei tärppää ekalla niin varmasti tärppää tokalla tai kolmannella. Itse tavoittelin omaa unelma ammattii opintoihin pääsyy 6-7 vuotta. Ja tässä sitä sit ollaan 2v opintojen jälkeen pidän opinnoistani välivuotta ja lähtössä toteuttamaan toista unelmaa. Usko itseesi! (tätä se aikuistuminen on,vaikeuta päätöksii,itkua ja iloa. Olen taistellut aikuisuutta vastaan jo jonkun tovin)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos tosi paljon pitkästä ja perusteellisesta kommentista ihana Annika! ♥ Tästä oli kyllä paljon apua ja on ihanaa kun sulta voi aina kysyä mieltä askarruttavista asioista! Mulle alkaa tosiaan toi välivuoden pitäminen olla yhä selkeempi vaihtoehto ja idea, musta tuntuu että tarviin kans aikaa saada ajatukset selkeiks yms! Noudatan siis tätä vinkkiä! Ja myöhemmin ehkä mietin valokuvausta ihan ammattimielestä, ikinä sitä ei tiiä mitä tulevaisuus tuo tullessaan! :-)

      Paljon tsemppiä tulevaan vuoteen! Toivottavasti ehditään vielä näkeen ennenkun lähdet maailmalle! ♥

      Poista
  2. Mulla itsellä pyöri viime syksynä ja keväänä ihan samat jutut päässä kun sulla. Kävin lukion vikaa vuotta ja poikaystävä oli armeijassa, oli siellä vuoden ja pääsi viime juhannukseksi pois. Oltiin vielä etäsuhteessa siten että armeijan lisäksi meitä erotti 140 kilsaa kotien välissä. Päässä pyöri kaikenlaista opiskeluun ja muutton liittyen ja varsinkin siihen joka vaikuttaa ihan liikaa kaikkeen, rahaan. Mulla kuitenkin oli selvillä ala mitä haluan opiskella, täytyi vaan keksiä enää se kaupunki mihin tahtoi. Olin ihan varma että haluan Jyväskylään ja pitkään olinkin ihan täysillä menossa sinne, alettiin kuitenkin miettimään asioita enemmän järjellä ja ennenkaikkea katsomaan kämppiä. Seinäjoki olis ollut mulle toinen vaihtoehto, koska poikaystävä on täältä ja sille olis sopinut että muutetaan tännekin. Asuntojen vuokrat ja laatu oli kuitenkin niin eri luokkaa että melko pian luovuin tuosta Jyväskylä ajatuksesta, vaikka se silloin vähän kirpasikin. Saatiin kämppä Seinäjoelta ja nyt ollaan asuttu täällä yhdessä pari kuukautta. Poikaystävä käy töissä kun ei saanut opiskelupaikkaa, armeijassa se lukeminen kun jäi vähän heikolle ja mä opiskelen täällä amkissa. Mä en välillä vieläkään tajua että me oikeasti asutaan nyt täällä ja maksetaan kaikki itse, se vaan jotenkin tapahtui. Mulla oli vähän samat fiilikset tuosta että onko tämä mahdollista ja voidaanko noin vaan muuttaa mutta niin me vaan muutettiin ja tässä ollaan. Meillä on oma rauha ja omat yhteiset jutut. Suurimmaksi osaksi siis stressasin ihan turhia asioita. Kamala sanoa tää mutta kaikista merkitsevin asia on varmaan se raha. Riittääkö se ja mihin se käytetään...Me laskettiin että tullaan toimeen ja sen jälkeen kaikki onkin toiminut aika mallikkaasti, enkä voisi olla onnellisempi! En tiedä oliko tää kauhean sekava kertomus lopuiksi, mutta tää onnistui meillä joten miksei teilläkin sitä halusin vaan sanoa :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, teillä oli siis vielä vaikeempi tilanne kun mitä meillä tulee olemaan! Meillä ei oo välimatkaa kun alle kakskymmentä kilsaa, mut sekin tuntuu kauheen vaikeelta. Ihanaa kuitenkin, että saitte homman toimimaan ja asutte nytkin yhessä! Tää kommentti autto ja rohkas tosi paljon! On muutenkin tosi hienoo huomata, että en oo ainoo joka ois valmis luopuun paikkakunta -tai opiskeluhaaveista hetkellisesti suhteen takia, teijän tilanteesta näkee ettei se oo turhaa! :-) Raha on mullekin aika iso huolenaihe, mut eiköhän siitäkin selvitä kun tekee sen just tollain että laskee kaiken ja pitää kiinni budjetista!

      Kiitos älyttömästi tästä rohkasevasta kommentista, tästä oli paljon apua! ♥

      Poista
  3. Ite pistin tän välivuoden ja kotoa pois muuttamisen samaan pakettiin (kun lähdin au pairiks). Palaan kyllä kesällä 1-2 kuukaudeksi takas vielä kotiin mut sitten onkin jo opiskelupaikka ja Helsinki odottamassa. Aikuistuminen on kyllä semmonen prosessi mikä välillä ärsyttää, välillä ilahduttaa :D Varsinkin se kun on just epätietoinen. Eiks Hämeenlinnassa oo mitään valokuvaukseen liittyvää? Iltaopiskeluna tms, jos haluut pitää sen sivujuttuna?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooo, oonkin sun blogista seuraillu sun au pair juttuja! On tosi kiva kuulla et muutkin pitää välivuoden! Oot tosi rohkee kun uskalsit lähtee yksin ulkomaille, se opettaa ja on ainakin pakko aikuistua! :-) Ja ei täällä oikeen oo, ainakaan ei oo ollu kun viimeks siihen perehdyin. Mut eihän sitä tiiä, täytyy tsekkailla taas, jos vaikka jotain kursseja ym järkättäis!

      Poista
  4. Voi vitsi, just eilen itekki kirjoittelin samasta aiheesta! Voin niin samastua sun tekstiin. Itehän tosiaam oon 17v ja muutan ens viikolla omaan kämppään poikaystävän kanssa ihan täällä kotikaupungin sisällä. Ei saatu unelmakämppää heti alkuun, mutta ei sillä niin väliä. Mulla myös haluttais ehkä tampereelle täälä rovaniemeltä (vähän enemmän matkaa :D), mutta mulla on ammattilukiota vielä jäljellä pari vuotta.
    ja se aikuistuminen.. :D huhu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jooo kävinkin lukemassa sen sun tekstin ja huomasin että samat asiat molempien päässä pyörii. Hyvä huomata, etten oo yksin tän tilanteen kanssa! :-) Paljon onnee teille yhteisen taipaleen alkamisesta, toivottavasti kaikki menee hyvin! ♥

      Poista
  5. töitä on aivan vitun vaikea saada ilman suhteita :D kannattaa valita harjoittelu paikka hyvin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jeeep, mulla töitä onneks onkin! Sainkin sen nimenomaan vuosi sitten harjottelupaikan kautta, joten oli onni matkassa. :-D

      Poista
  6. Mä muutin opiskelujen perässä yli vuosi sitten eli 15-vuotiaana pois kotoa, ku ei ollu muuta vaihtoehtoa. Oon alunperin kotosin semmosesta pikkukylästä, jossa on tosi huonot kulkuyhteydet nii joka päivä kulkeminen kouluun ja takas ei ois mitenkää onnistunu. En tiiä montaakaa joka ois näin nuorena ku mä muuttanu omaan kämppään ja alussa olin vaa innoissani, sit iski totuus silmille. Mä joudun pärjäämää yksin, ei äiti enää teekkää ruokaa ja pese mun pyykkejä. Mut totuin tosi nopeesti ja kotikotikin on vaan 40km päässä. Vaikee sanoo millasta mun elämä ois nyt jos asuisin vielä kotona, mut en kyllä kadu tätä hetkeäkään ja tää oli ihan oikee päätös mulle :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau! Ihailen suuresti ihmisiä jotka pystyy itsenäistyyn noin nuorina ja huolehtiin itsestään! On tosi kiva huomata että se voi onnistua, toi rohkaseen mua ja varmasti muitakin yrittään! :-) Kiitos tosi paljon kommentista, kiva kuulla erilaisia näkökulmia erilaisilta ihmisiltä! ♥

      Poista