YLI ARMEIJAN PUOLIVÄLIN

En oo tainnu mainita armeijasta montakaan sanaa sitten tammikuun kuudennen päivän? Siitä on nyt tasan puoli vuotta, eli armeijakin on näin ollen ohittanut keskikohdan ja juna on kääntynyt takasin kotiinpäin. 347 lähdettiin, nyt jäljellä on 164 aamua, hullua. Vaikka pitkä matka on vielä edessä, palataan hetkeksi siihen, miltä tää on tähän mennessä tuntunut. Jos ei inttivalitus kuulu suosikkiaiheisiin, skippaa tää postaus. Seuraavaa ei oo tulossa ainakaan lähes puoleen vuoteen, lupaan sen.

Idea tän postauksen kirjottamiseen tuli, kun kuulin uusien alokkaiden saapuvan. Uskon, että siellä ruudun takana saattaa olla yks jos toinenkin lukija samassa tilanteessa kun mä olin puoli vuotta sitten, tai samassa kuin mä olen nyt. Ehkä tästä on jollekin apua, ehkä ei. Miltä musta siis tuntuu?

012

Tähän mennessä tää inttiaika on ollu aika raskas ja kivikkoinen tie, ei kuitenkaan ylitsepääsemätön eikä mahdoton. Kaikkein vaikeinta oli tietysti alussa, kun totutteli nukkumaan erossa ja yritti päästä rytmiin. Enää ei nähtykkään joka päivä (ainakaan melkein) ja yhteydenpitokin oli rajallista (ainakin osittain). Koen silti kaikesta vaikeudesta huolimatta, päässeeni yllättävän helpolla tässä. Allu on armeijassa ihan lähellä, ajomatkaa meille on ilman ruuhkaa vartin verran ja nähään aika usein iltasinkin. En valita, musta on ihanaa päästä katteleen telkkaria yhessä arkisinkin tunnin tai muutaman verran ja on parasta tehä molempien lempiruokaa. Ja vaikka näin onkin, koen silti itsenäistyneeni hurjasti ja oppineeni ottamaan etäisyyttä, niin hassulta kun se kuulostaakin. Jos ennen vietettiin lähestulkoon kaikki aika yhdessä useen vuoden ajan, on ehkä tervettä vaihtelua tää, ettei nähdäkkään ihan päivittäin.

Jos alun kankeutta ei lasketa mukaan, koen että henkisesti tosi raskasta oli niihin aikoihin kun kesäkuun puolessa välissä osa pojista kotiutu ja vähän sen jälkeen. En vielä siinäkään vaiheessa osannu hyväksyä tapaa jolla Aleksi sai vuoden pestinsä intin leivissä ja kaikki mitä kohdalle sattu, tuntu tosi epäreilulta. Jos jommalta kummalta meistä oltais kysytty, se ei todellakaan olis jääny armeijaan vuodeks. Siks sen uutisen kuuleminen olikin aika kova pala meille molemmille. Se oli myös yks syy miksen koko armeijasta kirjottanu tänne blogin puolelle ollenkaan, vaikka ensin piti. En halunnu hyväksyä sitä. Onneks tilanne alkaa oleen jo toisin.

Välillä on kyllä tehny mieli hakata päätä seinään ja monet illat on itketty tän armeijan takia. Vaikka tähän kaikkeen on jo tottunu ja kaikessa on oma rytminsä, kyllähän tää silti toisinaan satuttaa. Kuten viime viikolla, meillä oli ihan älyttömästi suunnitelmia ja yhteistä aikaa tiedossa mun loman kunniaks. Piti käydä Särkänniemessä ja viettää yhessä kokonaiset neljä päivää ilman mun töitä. Vaan kappas maanantaina kuulinkin yllärinä tulleesta mettäreissusta, josta ei kotiinpaluuta ollu ennen perjantaita. Kieltämättä koen ton yhtenä oman jaksamisen isoimpana kompastuskivenä. Kaikki suunnitelmat meni uusiks sen sileän tien ja kesän ainoo lomaviikko ei kuulostanukkaan enää niin houkuttelevalta.

020_1
Toisaalta oon ilonen että toikin tapahtu, tietääpähän tulevaisuudessa intin suhteen, että älä koskaan suunnittele mitään liikaa. Se nimittäin unohtuu tosi helposti, varsinkin kun Aleksi on nyt tän puolen vuoden aikana ollu ruhtinaalliset 3 viikonloppua kiinni. Sitä tuudittautuu siihen, että toinen tulee taas viikonloppuna, vaikkei todellakaan voi tietää millasta nakkia sieltä yhtäkkiä kohdalle napsahtaa. Tämä olkoon siis ehdoton vinkki vitonen kaikille uusille inttileskille. Älä suunnittele liikaa, älä odota liikoja. Jotain ylläreitä voi aina tulla. Millon Allulta on peruttu jo myönnettyjä lomia, millon on tullu päivän varotusajalla lähes kahden viikon virka-apu... Lista on pitkä, mutta kuitenkin lyhyt.

Nyt kun uudet alokkaat on tullu, eikä vanhojen kotiutuminen ei paina enää päällimmäisenä mielessä, on olo yllättävän kevyt. Oon tietyllä tapaa jo turtunu tähän hommaan, enkä todellakaan pysty allekirjoittamaan monen suusta kuultua lausetta "Aika meni tosi nopeesti." Ei menny, eikä tunnu menevänkään. Tuntuu vaan siltä että aika junnaa paikoillaan, aamut ei vähene ja kaikki on kokoajan samaa, vaikka todellisuudessa nyt ollaan oikeesti jo voiton puolella.

Ehkä kaikkein haastavinta on ollu sovittaa oma sosiaalinen elämä yhteen armeijan kanssa. Ja ei, en puhu nyt Aleksista, vaan omasta elämästäni. Kaikki viikonloput tulee nysvättyä yhdessä ihan 24/7, ellen oo töissä ja helposti jää välistä niin kavereiden yhteiset baari-illat kun leffailutkin. Ikäväähän se on, että monet ystäväpiirinkin menoista sijoittuu viikonlopulle ja ne oon yleensä pyhittäny ihan vaan Aleksille. Onneksi ei kaikki viikonloput mene näin, ja lähestulkoon jokainen mun kavereista on jo tietonen siitä millon mulle sopii ja mikä sopii, eikä tuu enää pettymyksiä jos en lauantai-iltana lähdekkään rilluttelemaan. Synttärijuhlat ja muut on tietysti ihan oma lukunsa, lähinnä tarkotan vaan ihan tavallisia viikonloppumenoja.

2015-07-06 Monet on pitäny myös vaikeena sitä, että tulee suunniteltua kaikenlaista, eikä muista että toinen on koko viikon heräilly aikasin ja on viikonloppusin väsyny. Tää ei meillä oo pitäny ollenkaan paikkaansa, ei edes ensimmäisenä lomaviikonloppuna ja oon siitä ilonen. Oon voinu keksiä meille vaikka mitä tekemistä ja toinen on ollu ihan innolla messissä. Aleksi ei edes oo pahemmin halunnu omaa aikaa, vaan meillä homma toimii hyvin kun se aamukahvia juodessa pelaa muutaman tunnin tietokoneella ja mä teen omia juttujani. Pikkuhiljaa on yhteinen rytmi kaiken suhteen löytyny ja ajotetaan ravintolaillalliset sekä yhteiset porrastreenit vasta lauantaille.

Tää aika menee nykyään vaan niin omalla painollaan, ettei sitä edes käsitä. En enää osaa edes hahmottaa sitä, että asiat tulee oleen joskus toisin, tää on nyt meille normaalia. Tästä huolimatta, vaihtaisin kyllä tän jäljellä olevan ajan vaikka heti pois. En koe, että haluaisin heivata koko inttiaikaa. Tää on ollu tosi arvokasta kasvun aikaa meille molemmille ja vahvistanu meijän suhdetta entisestään. Mutta, olishan se puol vuotta riittäny vallan mainiosti. Ei kuitenkaan auta itku markkinoilla, vaan pelattava on korteilla jotka on annettu. Ehkä jollain muulla käy parempi tuuri.

007
Ehkä me voidaan joskus hymyssä suin muistella tätä armeija-aikaa ja sen koettelemuksia, jotka saattaa joskus jopa naurattaa. Nyt edessä siintää vihdoin jo vuoden sisään tapahtuva yhteenmuutto, jota on odotettu ikuisuudet. Kunhan ens kesänä, ennen viidettä vuosipäivää asutaan vihdoin yhdessä kera kissanpentujen, oon varmasti aika onnellinen!

YO-AINO

Moikka! Mulla on ollu monia postauksia työn alla, mutta päätin että tää menee niiden ohi, koska oon innoissani! Oltiin viime viikon lopulla vihdoin kuvaamassa Ainon kanssa YO-kuvia, joiden tovissa oonkin ahertanu tunnin jos toisenkin viime päivien aikana.

Nyt oon kuitenkin saanu muokattua osan ja ajattelin laittaa teijänkin nähtäväks muutaman. Mitä tykkäätte? Ite oon aika tyytyväinen näihin otoksiin ja saatiin vangittua ihanasti erilaisia paikkoja ja tunnelmia, täällä meijän asuinalueella, alle kilometrin säteellä. Sitä ei ihan heti kuvista uskois! Oma silmä on kuitenkin aina oma silmä, joten palaute muiltakin olis oikein hyödyllistä kuultavaa. Kommenttiboksi onkin siis teidän nyt!


728aino2422aino1684ainobblogi 2 Jos mun kuvaustyyli ja materiaali miellytti, ja joku on vielä vailla rippikuvaajaa, hääkuvaajaa tai ihan mitä tahansa muuta kuvajaa, muhun voi ottaa yhteyttä blogin sähköpostilla, eli verarawr@hotmail.com.

Yritän viimeistään loppuviikosta palailla muilla aiheilla, ainakin mulla on muutama postaus lähestulkoon valmiina odottelemassa julkasua! Juttua on tulossa mm. inttileskeydestä ja pari outfittiäkin odottaa julkasuvuoroaan! Yritän saada ne ulos mahdollisimman pian! See you later siis!