YLI ARMEIJAN PUOLIVÄLIN

En oo tainnu mainita armeijasta montakaan sanaa sitten tammikuun kuudennen päivän? Siitä on nyt tasan puoli vuotta, eli armeijakin on näin ollen ohittanut keskikohdan ja juna on kääntynyt takasin kotiinpäin. 347 lähdettiin, nyt jäljellä on 164 aamua, hullua. Vaikka pitkä matka on vielä edessä, palataan hetkeksi siihen, miltä tää on tähän mennessä tuntunut. Jos ei inttivalitus kuulu suosikkiaiheisiin, skippaa tää postaus. Seuraavaa ei oo tulossa ainakaan lähes puoleen vuoteen, lupaan sen.

Idea tän postauksen kirjottamiseen tuli, kun kuulin uusien alokkaiden saapuvan. Uskon, että siellä ruudun takana saattaa olla yks jos toinenkin lukija samassa tilanteessa kun mä olin puoli vuotta sitten, tai samassa kuin mä olen nyt. Ehkä tästä on jollekin apua, ehkä ei. Miltä musta siis tuntuu?

012

Tähän mennessä tää inttiaika on ollu aika raskas ja kivikkoinen tie, ei kuitenkaan ylitsepääsemätön eikä mahdoton. Kaikkein vaikeinta oli tietysti alussa, kun totutteli nukkumaan erossa ja yritti päästä rytmiin. Enää ei nähtykkään joka päivä (ainakaan melkein) ja yhteydenpitokin oli rajallista (ainakin osittain). Koen silti kaikesta vaikeudesta huolimatta, päässeeni yllättävän helpolla tässä. Allu on armeijassa ihan lähellä, ajomatkaa meille on ilman ruuhkaa vartin verran ja nähään aika usein iltasinkin. En valita, musta on ihanaa päästä katteleen telkkaria yhessä arkisinkin tunnin tai muutaman verran ja on parasta tehä molempien lempiruokaa. Ja vaikka näin onkin, koen silti itsenäistyneeni hurjasti ja oppineeni ottamaan etäisyyttä, niin hassulta kun se kuulostaakin. Jos ennen vietettiin lähestulkoon kaikki aika yhdessä useen vuoden ajan, on ehkä tervettä vaihtelua tää, ettei nähdäkkään ihan päivittäin.

Jos alun kankeutta ei lasketa mukaan, koen että henkisesti tosi raskasta oli niihin aikoihin kun kesäkuun puolessa välissä osa pojista kotiutu ja vähän sen jälkeen. En vielä siinäkään vaiheessa osannu hyväksyä tapaa jolla Aleksi sai vuoden pestinsä intin leivissä ja kaikki mitä kohdalle sattu, tuntu tosi epäreilulta. Jos jommalta kummalta meistä oltais kysytty, se ei todellakaan olis jääny armeijaan vuodeks. Siks sen uutisen kuuleminen olikin aika kova pala meille molemmille. Se oli myös yks syy miksen koko armeijasta kirjottanu tänne blogin puolelle ollenkaan, vaikka ensin piti. En halunnu hyväksyä sitä. Onneks tilanne alkaa oleen jo toisin.

Välillä on kyllä tehny mieli hakata päätä seinään ja monet illat on itketty tän armeijan takia. Vaikka tähän kaikkeen on jo tottunu ja kaikessa on oma rytminsä, kyllähän tää silti toisinaan satuttaa. Kuten viime viikolla, meillä oli ihan älyttömästi suunnitelmia ja yhteistä aikaa tiedossa mun loman kunniaks. Piti käydä Särkänniemessä ja viettää yhessä kokonaiset neljä päivää ilman mun töitä. Vaan kappas maanantaina kuulinkin yllärinä tulleesta mettäreissusta, josta ei kotiinpaluuta ollu ennen perjantaita. Kieltämättä koen ton yhtenä oman jaksamisen isoimpana kompastuskivenä. Kaikki suunnitelmat meni uusiks sen sileän tien ja kesän ainoo lomaviikko ei kuulostanukkaan enää niin houkuttelevalta.

020_1
Toisaalta oon ilonen että toikin tapahtu, tietääpähän tulevaisuudessa intin suhteen, että älä koskaan suunnittele mitään liikaa. Se nimittäin unohtuu tosi helposti, varsinkin kun Aleksi on nyt tän puolen vuoden aikana ollu ruhtinaalliset 3 viikonloppua kiinni. Sitä tuudittautuu siihen, että toinen tulee taas viikonloppuna, vaikkei todellakaan voi tietää millasta nakkia sieltä yhtäkkiä kohdalle napsahtaa. Tämä olkoon siis ehdoton vinkki vitonen kaikille uusille inttileskille. Älä suunnittele liikaa, älä odota liikoja. Jotain ylläreitä voi aina tulla. Millon Allulta on peruttu jo myönnettyjä lomia, millon on tullu päivän varotusajalla lähes kahden viikon virka-apu... Lista on pitkä, mutta kuitenkin lyhyt.

Nyt kun uudet alokkaat on tullu, eikä vanhojen kotiutuminen ei paina enää päällimmäisenä mielessä, on olo yllättävän kevyt. Oon tietyllä tapaa jo turtunu tähän hommaan, enkä todellakaan pysty allekirjoittamaan monen suusta kuultua lausetta "Aika meni tosi nopeesti." Ei menny, eikä tunnu menevänkään. Tuntuu vaan siltä että aika junnaa paikoillaan, aamut ei vähene ja kaikki on kokoajan samaa, vaikka todellisuudessa nyt ollaan oikeesti jo voiton puolella.

Ehkä kaikkein haastavinta on ollu sovittaa oma sosiaalinen elämä yhteen armeijan kanssa. Ja ei, en puhu nyt Aleksista, vaan omasta elämästäni. Kaikki viikonloput tulee nysvättyä yhdessä ihan 24/7, ellen oo töissä ja helposti jää välistä niin kavereiden yhteiset baari-illat kun leffailutkin. Ikäväähän se on, että monet ystäväpiirinkin menoista sijoittuu viikonlopulle ja ne oon yleensä pyhittäny ihan vaan Aleksille. Onneksi ei kaikki viikonloput mene näin, ja lähestulkoon jokainen mun kavereista on jo tietonen siitä millon mulle sopii ja mikä sopii, eikä tuu enää pettymyksiä jos en lauantai-iltana lähdekkään rilluttelemaan. Synttärijuhlat ja muut on tietysti ihan oma lukunsa, lähinnä tarkotan vaan ihan tavallisia viikonloppumenoja.

2015-07-06 Monet on pitäny myös vaikeena sitä, että tulee suunniteltua kaikenlaista, eikä muista että toinen on koko viikon heräilly aikasin ja on viikonloppusin väsyny. Tää ei meillä oo pitäny ollenkaan paikkaansa, ei edes ensimmäisenä lomaviikonloppuna ja oon siitä ilonen. Oon voinu keksiä meille vaikka mitä tekemistä ja toinen on ollu ihan innolla messissä. Aleksi ei edes oo pahemmin halunnu omaa aikaa, vaan meillä homma toimii hyvin kun se aamukahvia juodessa pelaa muutaman tunnin tietokoneella ja mä teen omia juttujani. Pikkuhiljaa on yhteinen rytmi kaiken suhteen löytyny ja ajotetaan ravintolaillalliset sekä yhteiset porrastreenit vasta lauantaille.

Tää aika menee nykyään vaan niin omalla painollaan, ettei sitä edes käsitä. En enää osaa edes hahmottaa sitä, että asiat tulee oleen joskus toisin, tää on nyt meille normaalia. Tästä huolimatta, vaihtaisin kyllä tän jäljellä olevan ajan vaikka heti pois. En koe, että haluaisin heivata koko inttiaikaa. Tää on ollu tosi arvokasta kasvun aikaa meille molemmille ja vahvistanu meijän suhdetta entisestään. Mutta, olishan se puol vuotta riittäny vallan mainiosti. Ei kuitenkaan auta itku markkinoilla, vaan pelattava on korteilla jotka on annettu. Ehkä jollain muulla käy parempi tuuri.

007
Ehkä me voidaan joskus hymyssä suin muistella tätä armeija-aikaa ja sen koettelemuksia, jotka saattaa joskus jopa naurattaa. Nyt edessä siintää vihdoin jo vuoden sisään tapahtuva yhteenmuutto, jota on odotettu ikuisuudet. Kunhan ens kesänä, ennen viidettä vuosipäivää asutaan vihdoin yhdessä kera kissanpentujen, oon varmasti aika onnellinen!

13 kommenttia:

  1. voi että, ihana kirjotus. Mulla alkoi just tänään puolivuotinen odotus. Toistaikseksi ainakin puolivuotinen siis. Poikaystävä on muutaman sadan kilometrin päässä armeijassa, ja vasta kolmen viikon päästä päästään näkemään noin vuorokauden verran kunnes pitää palata taas takaisin. Kyllähän tää on varmasti raskasta jokaselle tyttöystävälle, mutta itse myös ajattelen asian niin, että sitte ku se on ohi, niin odotus palkitaan ja myöhemmin tälle asialle voi ehkä jopa vähän nauraakin. :-)


    www.tiia-valokuvaa.blogspot.com

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitti ihanasta kommentista. Kiva kuulla että tästä oli apua, edes vertaistuellisesti! :-) Pidän peukkuja teijän puolesta, että selviäisitte puolella vuodella! Tuollaisella välimatkalla ei oo kyllä helppo nähdä, mutta ihanaa että sulla on noin positiivinen asenne. Se helpottaa huomattavasti! Tsemppiä tulevaan! ♥

      Poista
  2. Jään ehdottomasti seuraamaan, koska tykästyin hirveästi sun tyyliin kirjoittaa! ❤️ Pakko myös kysyä että miten olet tehnyt bannerin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos hirmuisesti! Oli kyllä kiva kirjottaa pitkästä aikaa vähän pidempää tekstiä! :-) banneri on tehty photoifiltrellä!

      Poista
  3. Huhhuh saat kyllä olla onnellinen että teillä on kumminkin vaan vartin ajomatka välissä, kun sattuu sopivia päiviä että voi nähdä! Moni ei tosta pääse nauttimaan...Oma mies oli Kajaanissa asti about 500kilsan päässä. Pisin aika kun ei nähty armeijan takia oli kuukausi. Meinas tulla vähän suru puseroon, mutta nyt se on onneksi ohi ja takana on jo vuosi yhdessä asumistakin :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, oonkin todella onnellinen ja hyvässä asemassa. Ja niinkun tuolla teksissäkin sanoin, tunnenkin päässeeni aika helpolla. 500 km on jo tosi hurja välimatka ja varmasti oli tosi raskasta, varsinkin ennen kun kunnolla tottui tohon. Ihana kuitenkin kuulla, että selvisitte kunnialla ja asutte yhdessäkin nykyään! Kaikkee hyvää teille ja teijän suhteelle! :-) ♥

      Poista
  4. En ymmärrä.. Kauhee vuodatus kun oma kulta lähtee armeijaan, herranen aika te sentää näette melkee joka vkloppu ja tarpeen tullen voit käydä sen luona... Muissa maissa tämä ei onnistu, mennään armeijaan 1-2vuodeksi ilman mitää vapaita.. Eikä sinne tyttöystäväkää helposti pääse! Oo vaa onnellinen et näet edes vkloppuna. Oma lähti maanantaina ilon mielen vuodeks armeijaa, koska haluu ja mullekki se on iha ok. Suomalainen armeija on naurattavan helppo. Sen jälkeen voitte olla vaik 24/7 ja onhan teil koko elämä edessä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Kauhee vuodatus" "muissa maissa ei onnistu" niin, nyt kun ei olla muissa maissa vaan Suomessa. Veeralla tuskin on (kuten ei esimerkiksi minullakaan) kokemusta muiden maiden inttikulttuurista, joten siihen tuskin tulee verrattua. Kyseessä on oma elämä, tässä ja nyt, ei missään muualla. Suomen intti, se että joutuu miehestään eroon vaikka suomalainen armeija onkin "naurettavan helppo" voi tuntua todella pahalta jos ei ole tottunut olemaan erossa toisesta pitkiä aikoja.

      Ja vaikka kuinka voidaan olla yhdessä loppuelämä ja jälkeenpäin vuosikin on typerän lyhyt aika ihmisen elämästä, juuri sillä hetkellä se saattaa madella ja tuntua pitkältä kuin nälkävuosi. Sama asia kuin se että ei saisi sanoa ettei tykkää vaikka hernekeitosta, kun muualla maailmassa nälänhätä on iso ongelma. En minä sitä hernekeittoa omalta lautaseltani voi Afrikkaan lähettää.

      Anteeksi avautuminen mutta pakko oli vauhkota vähän :D ihmiset nyt vaan yleensä miettii asioita omalle kohdalleen, ja blogi on yleensä kirjoittajalleen se paikka missä saa tuntojaan avata.

      Poista
    2. Kiitos kommentista ja omasta näkökulmasta asiaan! Kiva että sun poikaystävä lähti hyvällä mielellä armeijaan ja sullekin homma on ihan ok. Silloin kaikki menee varmasti huomattavasti helpommin, eikä vuosi tunnu varmasti missään. :-) Sun silmiin ja monien muidenkin, tää voi näyttää valitukselta, mutta multa on näitä armeijaan liittyviä postauksia pyydelty, ja päätin ihan rehellisesti kertoa miltä musta tuntuu. :-)

      Poista
  5. mustaki tuntu ku aleksi oli intissä et aika menee hitaasti, mutta nyt sen intin loppumisesta on jo kolme vuotta :-D kyllä se aika hei oikeesti nopeesti menee. puolen vuoden päästä toivot et se olis jääny sinne inttiin viel kauemmaksi aikaa, hahaa ;-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahah, eikö tossa oo käyny vähän niin, että aika kultaa muistot? ;-) Puoli vuotta nyt oiskin menny ihan heittämällä, vuosi vaan vähän ärsyttää kun kaikki yhteenmuuttosuunnitelmat ja muut siirty eteenpäin. Mut kyl tää tästä, ei enää paljoo jäljellä. :-D

      Poista
  6. Minä lähdin vuodeksi 3000km päähän, Sveitsiin kahen kuukauden välin nähtiin. Se jos joku kasvatti ja suhde lujittui, enempi mitä entisen kanssa intin aikana. Sveitsissä kuitenkin tein töitä ja viikonloppusin matkusteltiin yms, joten nettiin ei päässy edes joka päivä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh, toi on tosi pitkä välimatka! Ihana kuulla teijän kokemuksia, noi antaa paljon tsemppiä. :-) Kaikki tälläset erilaiset elämäntilanteet vahvistaa kieltämättä suhdetta hurjasti!

      Poista