ENTÄS TÄSTÄ ETEENPÄIN?

Moikka! Niinkun oon menossa aikasemmassa postauksessa jo vihjaillutkin, mun elämässä on sattunu monenmoisia asioita viime aikoina, ja vihdoin alkaa näkyä jo valoa tunnelin päässä ja tulevaisuus hahmottua. Tässä postauksessa ajattelinkin taas vähän avata mun elämää enemmän ja nimenomaan pohtia, mitä tapahtuu seuraavaks? Ehkä on ihan hyväkin laittaa asioita tähän kirjalliseenkin muotoon, kun ei tunnu pysyvän edes omien ajatuksien perässä kovin hyvin, heh. Näistä pohdiskelevimmista teksteistä on myös tykätty, joten tyrkätään jälleen yks lusikka soppaan.

098
Kun mulla koulu toukokuun puolessa välissä vihdoin loppui, ei silmissä siintäny eikä mieleen mahtunu mikään muu kun huutava tarve lomasta ja nimenomaan pitkästä lomasta. Mä ajattelin vaan että oon ansainnu puol vuotta ihan iisiä elämää ja vasta kun Aleksi pääsee armeijasta, rupeen ehkä joulukuussa, ehkä vasta tammi-helmikuussa ettimään töitä. Päätin, että siihen asti makoilen pääsääntösesti kotona tehden satunnaisesti tätä mun osa-aikasen duunia. Jep, kiva idea ja silleen, mutta en tuolloin ajatellu sitä, että lomailu ei ookkaan niin kivaa yksin. Mun pieneen mieleenkään ei mahtunu se tosiasia, että lähestulkoon jokainen mun ystävä muuttaa pois tästä pikkukaupungista kesän aikana. Vasta kun ne alko yks toisensa jälkeen jättään hyvästejä, eikä poislähtevien ystävien määrä mahtunu kahden käden sormiin, aloin hiffata koko homman.

Ite lomailuhan oli tosi hauskaa. Alkukesä meni lepposasti kavereiden kanssa ollessa ja muiden syksyllä alkavat opiskelut tuntu tosi kaukaiselta asialta. Mutta ennenkun huomasinkaan, kaikki pakkaili muuttolaatikoita, eikä kenelläkään ollukkaan enää aikaa tulla rannalle tai shoppailemaan. Tilannetta pelasti kuitenkin se, että mulla oli paljon töitä. Niimpä sysäsin ajatukset yksinäisyydestä syrjään ja nautin kesästä töitä tehden ja satunnaisesti kavereita nähden.

Uusikansio13
Vaan eipä aikaakaan kun työvuorot alko väheneen kun vakkarit palaili lomiltaan takas sorvin ääreen. Elettiin heinäkuun loppua ja tässä vaiheessa mua alko ihan oikeesti ahdistaa. Aikasemmin kaikkien opiskeluhehkutukset oli menny toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ekaa kertaa elokuun alussa musta tuntu että jään yksin. Olihan se aika "matto alta" fiilis kun sun läheisimmät ystävät 17-vuoden ajalta muuttaa muualle. Toki, niillähän varmasti rankempi taival ja isommat muutokset on edessä kun mulla, että ei sillä. Ja ettei nyt kukaan ymmärrä väärin, kyllä mulla jää tänne vielä muutamia ystäviä, ja monenmonia kavereita joita tulee silloin tällöin nähtyä. Mutta ne ihmiset ketkä on ollu sun elämässä lähes jokapäiväisesti aina, ei ookkaan enää jatkuvasti paikalla, tai tuo suklaata kun oot kipeenä. Onhan se vähän outo muutos?
 
Tästä kuitenkin päästään aasinsiltana siihen, että kun ahdistus alko tosissaan iskeen, eikä 5 päivää viikossa yksin kotona makoilua enää oikeen kiinnostanukkaan, totesin, että mun on pakko keksiä jotain tekemistä. Tiesin, että Aleksiakaan ei tulis pahemmin nähtyä armeijan takia vielä 3,5 kuukauteen, joten sille ajalle olis hyvä keksiä aktiviteettiä. Niimpä mä päätin alkaa hakemaan töitä, ja vielä mahdollisimman isolla tuntimäärällä. Kyttäsinkin MOL:n sivuja valehtelematta useita kertoja päivässä, mutta myyjän paikat oli tosi vähissä. Tätä jatku pitkään, kunnes muutama viikko taaksepäin aukes haku tosi kivaan liikkeeseen, jonne pistinkin hakemuksen menemään. Tätä kautta pääsinkin elämäni ensimmäiseen työhaastatteluun (whaaat), ja seuraavaan vaiheeseen.. ja vielä sitä seuraavaan... Ja kyllä, nyt kyseinen työpaikka on mun.

099
En kestä miten tuntuu asiat nyt kolahtelevan tälleen kohdalleen. Mulla on kaks ihan mahtavaa työpaikkaa, joilla saan viikkotunnit melko täyteen, joka taas auttaa siinä, että voin vihdoin alkaa haaveilemaan ihan realistisesti yhteenmuutosta Aleksin kanssa. Kissahaaveetkin on päässy ihan uusiin ulottuvuuksiin kun oon tsekkaillu sopivia kasvattajia ens kevättä silmällä pitäen. Asuntoja on kyttäilty tiuhaan tahtiin netin välityksellä ja sisustushaaveet on lähteny lentoon jo aikoja sitten. Alkaa tuntuun siltä, että vihdoin kaikki tuleva on ihan käden ulottuvilla. Pian Allu pääsee reserviin, varataan kissanpentuja ja rakennetaan sohvapöytää. Oon jo nyt niin innoissani, vaikka tiedän että aikaa tähän kaikkeen menee ainakin 3 kuukautta, ehkä jopa vuosi, riippuen miten asiat nyt etenee. Nyt vaan on sellanen fiilis, että mun aikasemmat haaveet oli nimenomaan vaan haaveita, mutta nyt ne vihdoin käymässä toteen!

Eikä vieläkään mitään huonoa kerrottavaa! Tiiättekö sen tunteen kun tutustutte johonkin ihmiseen ja teistä tuntuu että oisitte tuntenu aina? Mulle kävi niin, ja vielä työnhaun ryhmähaastatteluvaiheessa. Vaihdoin muutaman sanan yhden haastattelussa olleen tytön kanssa ja huomattiin juttelevamme vielä yli tunti haastattelun jälkeenkin. Eikä todellakaan tuntunu siltä, että olisin nähny tän ihmisen sinä päivänä vasta ekaa kertaa, vaan tuntu siltä että oltas vanhoja tuttuja. Parastahan tässä on vielä se, että tääkin tyttö pääsi samaan duunipaikkaan ja ollaan nyt työkavereita, päivittäin yhteydessä. On vaan niin ihanaa saada uusia ystäviä joiden kanssa viettää aikaa, kun toiset on kauempana. On ihana saada ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen rutiineja ja hypätä vanhaan tuttuun oravanpyörään. On ihanaa, että elämässä on taas sisältöä. On vaan niin ihanaa tehdä jotain. Oon niin ilonen tästä kaikesta!

Uusikansio11 Ja mainittakoon vielä lisäksi, että oon vihdoin saanu taas otteen ajokortin ajamiseen. Kävin liukasradalla tällä viikolla ja inssi sekä kirjalliset alkaa oleen enää muutaman ajotunnin ja parkkeerausharjotuksen päässä. On tätä kyllä kieltämättä yli vuosi yritetty tehdäkin, saamatta mitään aikaan. Ehkä vihdoin tääkin asia saatas hoidettua, tarmoo ja yritystä mulla ainakin on nyt enemmän kun koskaan. Uudet tuulet puhaltaa joka suunnasta ja tää tekee mulle niin hyvää.

Ja ettei yhtään liian vähän olis puuhaa, niin mä liityin vielä paikallisen ratsastajainliiton hallitukseenkin vikellysedustajaks. Tähän päälle omat treenit ja alkeisryhmän valmentaminen, niin alkaa kieltämättä viikkokalenteri olla aika täynnä. Enkä olis uskonu sanovani tätä, mut oon kaivannukin just tätä, kiirettä ja rytmiä elämään.  

On vaan niin siistiä, että joskus tuntuu elämässä menevän hetkellisesti niin hyvin, ettei oo muita kun ilosia asioita kerrottavana. Ja voi rehellisesti sanoa olevansa onnellinen. Mä voin nyt just sanoo niin. Muistakaa tekin nauttia elämän iloisista asioista, ne auttaa jaksamaan vaikeemmat ajat, kun sellasia osuu kohdalle! Ja koska tiiän, että onni on katoavaista, nautinkin nyt siitä, että mulla on kaikki hyvin. Toivottavasti on sullakin. ♥

6 kommenttia:

  1. Ihanan elämäntäyteinen ja inspiroiva teksti! :) tulin niin hyvälle tuulelle, vaikka en tunnekaan sua. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana kuulla tollasta palautetta! :-) ♥ On aina kiva jos onnistuu jakaan omaa hyvää mieltään muillekin, tai välittään sen tekstistä!

      Poista
  2. Voi että, tästä postauksesta tuli niin positiivinen ja hyvä fiilis ♥ Kiva kuulla että sulla menee hyvin, alko ihan hymyilyttämään!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitti ihan älyttömästi! Ihanaa että tää piristi sunkin mieltä! Vähän toivoinkin et saisin jaettua mun hyvää fiilistä muillekin! :-) ♥

      Poista
  3. mihin pääsit töihin? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En viitti tarkkaa paikkaa kertoa, valitan. Mutta mun omaa alaa, eli oon semmosessa kivassa "erikoisliikkeessä" töissä! :-)

      Poista