BRUNO & BORAT

Palasin tänne odotettua nopeemmin, kun en vaan malttanu olla julkasematta tätä postausta. Viimeistelin tän just makoillen sängyssä, kaks pientä tuhisevaa kissaa viekussa molemmin puolin. En tiiä mitään parempaa tapaa viettää sunnuntai-iltaa.

Luvassa on äärettömän pitkä teksti siitä miten me päädyttiin hankkimaan just kaks kissaa, ja miten niistä tuli meijän Bruno ja Borat. Kissavihaajat skipatkoon, muille tästä kevyttä iltalukemista, haha.

328 Mä olen aina ollu kissaihminen. Jo ennen kun mua edes oli olemassa, mun vanhemmat omisti kaks kissaa. Kun synnyin, meillä oli edelleen kaks kissaa. Mä välitin niistä ihan hirveesti. Harjailin turkkia hiusharjalla ja menin niiden viereen nukkumaan yrittäen olla yhtä pienellä kerällä. Olin tottunu siihen, että mulla on aina kotona kissa. Toinen näistä kissoista oli Murri. Ja Murri kuoli vasta 21-vuotiaana, mun ollessani ykstoista vuotias. Ja koska meillä oli aina ollu kissa, ei voitu kuvitellakaan ettei olis enää. Niimpä hankittiin jo muutaman viikon kuluessa menetystä korvaamaan kaltoinkohdellut kissasiskokset Miina ja Manta. Nää tytöt asuu mun porukoiden luona edelleen ja oon tienny aina, etten mä vois ottaa niitä mukaani muuttaessani.

Tästä siis päästäänkin siihen, miks me ollaan jo muutamia vuosia Aleksin kanssa pyöritelty päässä ajatusta kissanpennuista, ja kyllä, nimenomaan monikossa. Aleksihan oli henkeen ja vereen koiraihmisiä niin kauan, kunnes pääsi tutustuun Miinaan ja Mantaan kunnolla. Sen jälkeen me ollaankin oltu yhtä mieltä siitä mikä tai mitkä lemmikit meille tulee.


201
Kaikki mun omistamani kissat on tullu meille aikuisina, ja oon nähny niiden elinkaaren muutamasta vuodesta aina vanhuuteen asti. Kuitenkaan, en oo koskaan päässy kokeen sitä ihanaa pentuvaihetta, joten ehdoton ajatus oli se, että pentu on saatava. Jotkut ehkä muistaakin, että pistettiin tammikuussa 2014 haaveelle tuulta purjeisiin, ja ruvettiin ihan kunnolla säästään rahaa tätä haavetta varten. Laitettiin kolikoita ja seteleitä lasipurkkiin kahden vuoden ajan, ja tänä keväänä vihdoin saatiin rahoille käyttöä.

Mun porukat on aina innostanu mua siinä ajatuksessa, että hankin kaks löytökissanpentua. Tää olikin meillä ajatuksena yli vuoden verran, kunnes löyty sattumalta rotu, johon Aleksi ihastu totaalisesti. Se oli siis aivan myyty. Muistan näyttäneeni viime vuoden vappuna Allulle hauskaa instagram-kuvaa tympeennäkösestä persialaisesta kissasta serpentiiniä kaulassa. En todellakaan oottanu että siitä seurais se mitä siitä seuras. Jo kuvan nähdessään Allu vaan huudahti et "Tollanen kissa meille tulee!! Todellakin tollanen". Ja se oikeesti päätti sen sillon. Persialainen oli saatava. En kuitenkaa ottanu sitä aluks kovinaan tosissani, vaan oletin että tää on joku ohimenevä vaihe ja juttu. Mut ei. Pian meijän whatsappi-keskustelut alko täyttyyn Persialaisten kuvista, kaikki taustakuvat tietokoneilla oli Persialaisia, ja Aleksi kerto mulle Perskien hoito-ohjeita. Hetken vastustelun jälkeen mäkin aloin lämpeen ajatukselle ja mietin että miksei? Olin kyllä silti edelleen varma, että toisen pennun on oltava ihan vaan löytökissanpentu.

164Meille oli myös alusta asti selvää se, mitkä meijän tulevien kissojen nimiks tulee. Alunperinhän sain Aleksin suostuun kahteen kissanpentuun sillä ehdolla, että se saa päättää niiden nimet. Koko nimijuttu oli silti alkuun vähän vitsi, koska Aleksi nimes meijän kissat lempielokuviensa mukaan, Bruno ja Borat. Me naureskeltiin tälle yhessä ja kerrottiin kavereillekin vähän huvittuneeseen sävyyn. Jotenkin vitsistä kuitenkin tuli totta ja huomattiin, että meillä oli kissojen nimet valmiina jo kahta vuotta ennen koko kisujen hankintaa. Ja kun ne lopulta saatiin, ne nimettiin just niin kun oli vitsailtu.

Kun vihdoin saatiin yhteenmuuttosuunnitelmat alulle, alkoi myös kissojen etsintä. Oltiin koko syksyn ajan etitty sopivaa persialaisten kasvattajaa, ja vihdoin sellanen löyty. Käytiin pariin kertaan kattelemassa tän kasvattajan omia kissoja, ja kun Borat vihdoin synty, tuntu että ravattiin siellä yhtenään ihailemassa pieniä pentuja. Meijän vaavin kasvattajat on siitä niin ihania ihmisiä, että ne kerto Boratin kuulumisia jatkuvasti, halus oikeesti tutustuu meihin, ja heille oli tärkeetä löytää kissalle hyvä koti. He kävivät myös opettamassa meille ihan henkilökohtasesti miten Borat pestään. Kaikki kiitokset siis Alinan ja Jaron suuntaan.

Ja uskokaa tai älkää, mutta Brunon etsintä se vasta vaikeeta olikin... Kun meillä jo tammikuussa oli tiedossa että millanen Persialainen meille oli tulossa, ei meinannu maatiaispentua löytyä mistään. Mä kyselin kaikilta eläinsuojeluyhdistyksiltä, ja laitoin jokaisesta pienestä kisuvauvasta sähköpostia, mutta myöhästyin joka kerta... Vihdoin, vaan puoltoista viikkoa ennen meijän muuttoa, löyty Bruno. Senkin saaminen oli monen mutkan ja puhelinhaastattelujen ynnä muiden takana, mutta kaikki oli sen arvosta. Meijän ei tarvinu asua täällä kämpässä kun kolme päivää, ennenkun haettiin pieni Bruno kotiin.

357
Bruno on syntyny oletattavasti marraskuussa, joten se on nyt puolenvuoden ikänen. Se löydettiin ulkoo noin 30 kissan populaatiosta, eikä sillä ollu enää äitiä. Brunolla oli kaikki mahdolliset madot ja korvapunkit, ja sitä sekä sen sisaruksia hoidettiinkin pitkä tovi ennenkun kaikki saatiin kuntoon. Jostain syystä kaikki Brunon 6 sisarusta saatiin uusiin koteihin jo tammikuussa, mutta kukaan ei ollu huolinu Brutusta. Se tietysti on meijän onni, koska heti kun näin sen, tiesin että siitä tulee mun kissa. Enkä kyllä oo katunu hetkeekään. Se osaa olla todella raivostuttava kun se syö mun kasvit, järsii johtoja ja repii mattoja. Mutta kaikkine vikoineen se on ihan täydellinen. Se on vähän erakkoluonteinen, mutta kiintyy omiin ihmisiinsä aika vahvasti, ja se tuleekin aina mua vastaan ovelle kun saavun kotiin. Se oikeen näyttää kuinka on ikävöiny mua ja suorastaan hyppää syliin kun on niin innoissaan. Se osaa myös noutaa ja se on mitä parhain isoveli Boratille. Bruno on tosi vilkas, varsinainen taskuraketti ja sinkoilee joka suuntaan jatkuvasti, eikä osaa olla paikallaan ollenkaan. Onhan sillä tietysti hylätyille kissoille aika ominaisia tapoja. Näistä hyvä esimerkki on se, että liian aikasen vierotuksen takia se imee Boratin korvaa koska luulee saavansa siltä maitoa. Se myös pitää mua sen emona ja käyttäytyy usein ihan kun kuukauden ikänen vauvakissa. Se myös aika nopeesti muuttuu kesken leikin raapivaks ja purevaks pedoks, ja on monista vähän pelottava. Mutta just se tekee siitä mun Brunon. 

Borat on näistä kahdesta rauhallisempi ja vähän nuorempi. Me saatiin se kolmen kuukauden ikäsenä, ja ens kuussa se täyttää puol vuotta! Borat on maltillinen mutta kyllä siltä virtaa löytyy tarvittaessa ja Bruno pitää sen aika hyvin liikkeessä. Mutta yleisesti Borski on vähän laiskemman puoleinen leikkijä ja viihtyykin eniten ihmisten seurassa. Jos mä meikkaan, se nukkuu pöydällä mun vieressä. Jos mä nukun, se nukkuu mun tyynyllä naama mun naamaa vasten. Ja jos meen vessaan, se seuraa mua. Sitä ei haittaa vaikka meillä on 20 vierasta yhtäaikaa. Se vaan kiertää ihmisestä toiseen rapsutuksia kerjäämässä. Borat ei koskaan raavi eikä pure, ja se on aina kaikkien suosikki. Se on niin kiltti ja pörrönen tapaus, että kaikki rakastaa sitä. Osasyy tähän on se, mitä kasvattaja teki sen eteen, että Borat käyttäytyy näin. Sitä on sosiaalistettu pienestä asti niin toisiin eläimiin kun ihmisiinkin. Se ei oo yhtään ennakkoluulonen ja sopeutuu muutoksiin. Ei sitä tuu ees ajateltua miten iso merkitys on sillä, millasista oloista se kissa tulee. Näiden kahden välillä niiden käytöserot korostuu entisestään, koska niiden menneisyydet on niin erilaiset. Kumpaakaan en kuitenkaan vaihtais pois.

034

Kaikkein parasta on se, miten hyviä veljeksiä niistä tuli. Ne leikkii ja painii yhessä, nukkuu yhessä ja syö yhessä. Jos toinen häviää johonkin kesken leikin, alkaa hätääntyny naukuminen jota jatkuu niin kauan että toinen taas löytyy. Siks oonkin niin onnellinen siitä, että hankin nimenomaan kaks kissaa. Mä nään miten onnellisia ne on siitä että niillä on toisensa. Ja mä olen niin onnellinen että mulla on ne. Mun pieni perhe. ♥

1 kommentti:

  1. Onpa teillä komeat kissaherrat! Meillä on puolestaan juuri nyt se tilanne, että vanhemman kissan (~ 7-vee) kaveriksi otimme pentukissan (~ 5kk), ja yksikseen eleskelyyn tottunut alkuperäisasukas ei niin vain pientä kaveriksi huoli, joten hitaasti tässä tehdään vielä tutustumisprosessia. :) Olen monesti miettinyt, että olisipa älynnyt jo monta vuotta sitten hankkia omalle kisulle kissakaverin, mutta elämän epävarmuus ei sitten antanut myöten, sillä kahdelle kissalle on aina vaikeampaa löytää väliaikaiskoti, kuin yhdelle (esim. väliaikaisesti ulkomailla asuessani).
    Nyt kuitenkin teimme päätöksen "perheenlisäyksestä", ja olen luottavaisin mielin, että kyllä niistä vielä kavereita tulee. :) Ihanaa, kun niillä on sitten seuraa toisistaan!

    VastaaPoista